Maatalouden ympäristötuen vaikuttavuutta on seurattu vuodesta
1995 lähtien. Tuella on ollut merkitystä liiallisten ravinteiden
vähenemisessä peltomaasta ja vesistöistä. Tuki on auttanut säilyttämään
luonnon monimuotoisuutta ja avaria maaseutumaisemia. Erityisesti lannan
tehokkaampaan hyödyntämiseen on jatkossa panostettava.
Maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman MYTVAS 3 -seurantatutkimuksen
tavoitteena oli selvittää, minkälaisia vaikutuksia ympäristötuella on
ollut maatalouden harjoittamisen edellytyksiin. Miten ympäristötuella ja
sen eri toimenpiteillä on kyetty vaikuttamaan maatalousympäristön
tilaan ja miten järjestelmää pitäisi kehittää, jotta sen vaikuttavuus
lisääntyisi?
Seurantaa on tehty vuodesta 1995 alkaen. Nyt valmistuneen selvityksen perusteella voidaan todeta, ettei ympäristötuki ole vaikuttanut haitallisesti maatalouden harjoittamisen edellytyksiin. Rikkakasvit eivät ole aiheuttaneet lievästä runsastumisestaan huolimatta varsinaisia ongelmia. Ympäristötuen lannoitusrajojen noudattamisella ei ole ollut haitallista vaikutusta sadon laatuun tai määrään.
Maatalouden ravinnekuormituspotentiaali on ravinnetaseilla mitattuna vähentynyt sekä typen että erityisesti fosforin osalta. Kuormitusmäärä kertoo, kuinka paljon maaperässä on liiallisia ravinteita, joita kasvit eivät ole hyödyntäneet. Kuormituksen keventyminen johtuu ennen kaikkea keinolannoitteiden käytön vähenemisestä. Ravinnetaseiden alenemisesta huolimatta on kuitenkin viitteitä siitä, että kotieläintuotannon keskittymissä lannasta huuhtoutuvat ravinteet ovat muodostumassa aiempaa suuremmaksi ongelmaksi. Siksi olisikin keskityttävä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sekä lisäävät lannan sisältämien ravinteiden hyödyntämistä että vähentävät lantaan päätyvien ravinteiden määrää.
Jokien valuma-alueiden seurannan perusteella maataloudesta tuleva fosforikuormitus on laskenut kaikkina kolmena ohjelmakautena, jolloin tutkimusta on tehty. Kolmannella ohjelmakaudella jäätiin (2007–2013) noin 80 prosenttiin ensimmäisen ohjelmakauden (1995–1999) tasosta. Viljelyalan kasvun vuoksi maataloudesta vesiin kulkeutuva typpikuorma kasvoi vielä toisella ohjelmakaudella (2000–2006), mutta kääntyi laskuun kolmannella ohjelmakaudella (2007–2013).
Ympäristötuen avulla on kyetty torjumaan luonnon monimuotoisuuden kannalta haitallista kehitystä, jossa varsinaisen viljelykäytön ulkopuolella olevat avoimet alueet vähenevät. Monimuotoisuushyödyt ovat olleet suurimmat siellä, missä paikallisesti on hyödynnetty ympäristötuen erityistoimenpiteitä laajasti.
Maatalousmaiseman kehityksestä voidaan todeta, että viljelty ala on yleensä pysynyt määrällisesti ennallaan, mutta maiseman sulkeutuminen on ollut yleisempää kuin avoimuuden lisääntyminen.
Ympäristötukijärjestelmässä ei ole ollut kuin kaksi kasvihuonepäästöjä suoraan vähentävää toimenpidettä. Monilla muilla toimenpiteillä on ollut välillisiä ilmastovaikutuksia, mutta siitä huolimatta ympäristötoimenpiteiden vaikutus maatalouden ilmastopäästöjen vähentämiseen on ollut kokonaisuutena vähäinen.
Seurantatulokset osoittavat, että ympäristön tilan kehityssuunnat vaihtelevat alueittain. Aina ei voida osoittaa, mikä kehityksessä on maatalouden vaikusta kullakin alueella. Siitä huolimatta on selvää, että maatalouden tuotantorakenne ja sen myötä määräytyvät viljelykäytännöt ovat ratkaisevassa asemassa. Siksi ympäristötoimenpiteiden ja korvaustasojen pitäisi olla enenevässä määrin alueellisesti, tuotantosuunnittain ja tilakohtaisesti räätälöityjä, tutkimus osoittaa.
Teksti: Jyrki Aakkula, ympäristöntutkimuksen johtaja, MTT
Kuva: MMM:n kuva-arkisto
Teksti julkaistu alunperin www.maaseutu.fi -portaalissa
Seurantaa on tehty vuodesta 1995 alkaen. Nyt valmistuneen selvityksen perusteella voidaan todeta, ettei ympäristötuki ole vaikuttanut haitallisesti maatalouden harjoittamisen edellytyksiin. Rikkakasvit eivät ole aiheuttaneet lievästä runsastumisestaan huolimatta varsinaisia ongelmia. Ympäristötuen lannoitusrajojen noudattamisella ei ole ollut haitallista vaikutusta sadon laatuun tai määrään.
Maatalouden ravinnekuormituspotentiaali on ravinnetaseilla mitattuna vähentynyt sekä typen että erityisesti fosforin osalta. Kuormitusmäärä kertoo, kuinka paljon maaperässä on liiallisia ravinteita, joita kasvit eivät ole hyödyntäneet. Kuormituksen keventyminen johtuu ennen kaikkea keinolannoitteiden käytön vähenemisestä. Ravinnetaseiden alenemisesta huolimatta on kuitenkin viitteitä siitä, että kotieläintuotannon keskittymissä lannasta huuhtoutuvat ravinteet ovat muodostumassa aiempaa suuremmaksi ongelmaksi. Siksi olisikin keskityttävä sellaisiin toimenpiteisiin, jotka sekä lisäävät lannan sisältämien ravinteiden hyödyntämistä että vähentävät lantaan päätyvien ravinteiden määrää.
Jokien valuma-alueiden seurannan perusteella maataloudesta tuleva fosforikuormitus on laskenut kaikkina kolmena ohjelmakautena, jolloin tutkimusta on tehty. Kolmannella ohjelmakaudella jäätiin (2007–2013) noin 80 prosenttiin ensimmäisen ohjelmakauden (1995–1999) tasosta. Viljelyalan kasvun vuoksi maataloudesta vesiin kulkeutuva typpikuorma kasvoi vielä toisella ohjelmakaudella (2000–2006), mutta kääntyi laskuun kolmannella ohjelmakaudella (2007–2013).
Ympäristötuen avulla on kyetty torjumaan luonnon monimuotoisuuden kannalta haitallista kehitystä, jossa varsinaisen viljelykäytön ulkopuolella olevat avoimet alueet vähenevät. Monimuotoisuushyödyt ovat olleet suurimmat siellä, missä paikallisesti on hyödynnetty ympäristötuen erityistoimenpiteitä laajasti.
Maatalousmaiseman kehityksestä voidaan todeta, että viljelty ala on yleensä pysynyt määrällisesti ennallaan, mutta maiseman sulkeutuminen on ollut yleisempää kuin avoimuuden lisääntyminen.
Ympäristötukijärjestelmässä ei ole ollut kuin kaksi kasvihuonepäästöjä suoraan vähentävää toimenpidettä. Monilla muilla toimenpiteillä on ollut välillisiä ilmastovaikutuksia, mutta siitä huolimatta ympäristötoimenpiteiden vaikutus maatalouden ilmastopäästöjen vähentämiseen on ollut kokonaisuutena vähäinen.
Seurantatulokset osoittavat, että ympäristön tilan kehityssuunnat vaihtelevat alueittain. Aina ei voida osoittaa, mikä kehityksessä on maatalouden vaikusta kullakin alueella. Siitä huolimatta on selvää, että maatalouden tuotantorakenne ja sen myötä määräytyvät viljelykäytännöt ovat ratkaisevassa asemassa. Siksi ympäristötoimenpiteiden ja korvaustasojen pitäisi olla enenevässä määrin alueellisesti, tuotantosuunnittain ja tilakohtaisesti räätälöityjä, tutkimus osoittaa.
Teksti: Jyrki Aakkula, ympäristöntutkimuksen johtaja, MTT
Kuva: MMM:n kuva-arkisto
Teksti julkaistu alunperin www.maaseutu.fi -portaalissa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti